Anen valmennusviikonloppu

Kuvista kiitos Silja, Pinja, Hanna ja Salla, sekä videoista kiitos Ninalle!

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, ruotsalainen Ann-Louise Gustafsson, jota Aneksi kutsutaan, pääsi taas pitkästä aikaa Takkulaan valmentamaan. Edellisestä valmennuskerrasta onkin jo vierähtänyt puolitoista vuotta, millon olin myös valmennuksissa mukana Sypellä. Jo entuudestaan tuttu valmentaja siis kyseessä. 

Perjantaina meidän valmennus oli kello 11, joten menin jo hyvissä ajoin kentälle kävelemään ja odottelemaan Ronjaa, jonka kanssa mentiin samassa ryhmäässä. Hetken päästä Ronja saapui kentälle, ja tasalta Ane pääsi myös maneesista edellisestä koulutunnin pidosta kentälle. Ane muisti kuin muisti Minut ja Ronjat vuoden takaa, (joten säästyttiin itsemme esittelyltä) ja kerrottiin vain vähän hevosista ennen kuin päästiin hommiin.  Ensimmäisenä päivänä keskityttiin paljon oikeaan istuntaan ja apujen käyttöön pienillä kavaleteilla. Varsinkin este- ja kevyestä istunnasta sain tietää pieniä ihan uusia asioita, joita en edes ennen ole ajatellut. Harjoiteltiin myös ratsastusta kevyessä istunnassa, joka ei ollutkaan niin helppoa ravissa. Olin päättänyt mennä tämän päivän "koulukuolaimilla" joissa "jarru" on huonmpi kuin pehmeissä kaksin kerroin taittuvissa babypelhameissa, joilla hypätään aina. Jarrujen kanssa ei ollut mitään ongelmia, vaikka välillä sai pidättää vähän kovemmin kuin Nanalla meinasi olla vähän omia mielipiteitä siitä, mitä vauhtia mennään minnekkin. 

Lauantain valmennus alkoi viideltä ja tällä kertaa ratsastin erissä ryhmässä. Valmennus alkoi hyvin tosi rennolla hevosella, kun mentiin kaikkia askellajeja ympyrällä asettaen sisään ja ulos. Kun alettiin tulemaan oikeaa tehtävää puomeilla, rento hevonen oli jo historiaa ja tilalla oli kauhea kaahaaja, jota joutui koko ajan pidättämään, jonka seurauksena poni nakkoo niskoja. Nana ei myöskään halunnut millään mennä juuri sinne kun käsken, eikä varsinkaan suoraan. Vielä kun Ane oli tosi tarkka juuri siitä suoruudesta ja tarkoista teistä, joten kyllä, ongelmia oli. Keskityttiin paljon myös siihen tasaiseen hyvään rytmiin, joka on tosi tärkeä asia, varsinkin rataa hypätessä. Jos rytmiä ei ole, niin kaikki on hankalempaa, kuten videolta näkee.

LINKKI VIDEOON

Sunnuntaina valmennus oli taas iltapäivällä. Suunnitelmien mukaan ensimmäisen ryhmän piti mennä hyppäämään kolmelta, mutta ennen sitä alkoi satamaan vettä. Ei normaali vesisade mitään haittaisi, mutta hetken päästä vettä tuli kuin saavista kaatamalla ja ukkonen jyrisi ja välkkyi hyvin lähellä. Kentän pohja aluksi vain parani, mutta lopulta koko maa lainehti veden määrästä. Odoteltiin taukotuvassa parempaa ilmaa, ja heti sateen hellittäessä mentiin kumpparit jalassa ja sadetakit niskassa valmennusporukan kanssa laittamaan kenttää siihen kuntoon, että siellä muuten varmasti vielä tänään hypättäisiin. Saatiin kuin saatiinkin vesi purojen avulla johdatettua ojiin, ja lanaamalla reunimmaiset isoimmat rapakot saatiin pienennettyä ja kenttää muutenkin paremmaksi.

Miten niin oli satanut vähän vettä?

Kaiken säädön jälkeen päädyin ensimmäiseen ryhmään vetämään rapakkorallia Meri-Tuulin ja Hertan kanssa. Nana ja Hertta, The Vesipedot laukkasivat oikein tyytyväisinä kaikista rapakoista, varsinkin niistä isoimmista. Kun kenttä ei ollut mennyt ollenkaan liukkaaksi, päästiin vihdoin aloittamaan tunti. Alkuverkkojen jälkeen alettiin heti tulemaan radan esteitä ja tehtäviä erikseen normaaliin tapaan pienemmillä esteillä. Kaikki radan tehtävät läpi käytyä alettiin tulemaan rataa. Ensimmäisellä kerralla Nana meinasi taas vähän kiihytellä, mutta sen silti sai pienesti pidättämällä kuuntelemaan. Tultiin uudestaan jä tällä kertaa alkoi Nanalla niskojen nakkelu. Ane käski sitten ottaa kannukset poissa, koska se osuu välillä vähän turhaa ponin kylkiin, josta tietenkin tulee aina lisää vauhtia. Rata nostettiin noin 90cm korkeuteen, ja tultiin vielä kerran. Tälle radalle sain ohjeeksi antaa Nanan laukata sitä omaa vauhtia, eli aika lujaa. Tämä viimeinen rata oli ehkä paras mitä ollaan koskaan menty! En pidätellyt turhia, vaan mentiin samaa tahtia koko homma.

Vaikka Nana ei ollut viikonloppuna parhaimmillaan ratsasaa, koko valmennuksesta yhteensä jäi tosi hyvä maku suuhun. Sain paljon hyviä vinkkejä miten ratsastaa Nanaa silloin kun se on juuri tuollainen, huono. Sunnuntaina sain myös ihan uuden näkökulman esteistuntaan, ja miten pysyy täydellisesti mukana myös niissä isoissa hypyissä ihan huippukorkeuteen asti. Kirjaimellisesti, pää tulvii nyt tiedon määrästä, jos niin voi edes sanoa. Kaikin puolin hyvä valmennusviikonloppu ja kannatti mennä, vaikka se englannin taito ei olekkaan ihan täydellinen, kaikki ymmärsin helposti ja siinähän sekin taito vain karttuu!

Tässä postauksessa koitin kertoa valmennuksista pääpiirteissään, enkä erikseen joka ikistä tehtävää, niinkuin yleensä teen. Kumpi tapa on teidän mielestä parmpi, ja kivempi lukea? Kumpaa blogissa esiintyy jatkossa enemmän?