Mitä yksi edellä, sitä muut perässä

Kun pari päivää sitten avasin bloggerin ja katselin pitkästä aikaa lukulistaa ja muiden blogeja, tuli ihan mieleen viime talvi. Talvi oli todellakin blogihistorian kulta-aikaa, kun joulukalenterin jäkeen kirjottaminen rutiinisoitui, ja oli oikeasti kiva istahtaa pöydön ääreen ja uppoutua täysin tekstiin. Kevään edetessä pidemmälle ja pidemmälle kirjoitusinto ei kadonnut minnekkään, mutta yksi sana selittää enemmän kuin tarpeeksi koulu, tai pitemmin peruskoulun viimeinen kevät. Kesäkuu koitti ja aikaa olikin enemmän kuin laki sallii. Kuitenkin jostain syyssä blogi ei käynyt ajauksissa, ei edes lähelläkään.

Viime postauksen olisin voinut aloittaa perinteisillä sanoilla "Anteeksi kun en ole kirjoittanut pitkään aikaan..." Mutta keneltä minä olen velvollinen anteeksi pyytelemään? Minun blogi, minä määrään. Jos en kirjoita niin sitten en kirjoita. Kuulostaa karulta mutta näin se on. Harrastus pysyy harrastuksena ja harrastuksen kuuluu olla kivaa, eikä rajoittaa ja haitata muuta elämää, jos niin ei halua. Halusin pitää postauksen normaalina, niin kuin edelliseen julkaisuun ei olisi ollut mitään pitkää väliä. Joidenkin mielestä se saattoi olla hieman outoa, pitää pitkää hiljaisuutta ja jatkaa kun mitään ei olisi taahtunut. Ehkä minunkin mielestä, mutta halusin silti tehdä sen niin ja jatka normaalisti.

Hyvin monet ajattelevat, että blogia kirjoitetaan lukijoiden vuoksi. Ehkä jotkut bloggaajat kirjoittavatkin, mutta onko sellaista blogia miellyttävä lukea, jossa koko ajan pyydellään anteeksi tekemisiään. Minä kuitenkin kirjoitan blogia omaksi iloksi, niinkun edellä mainitsinkin, harrastuksena. Tavoitteena on pitää blogi oman näköisenä, eikä lähteä ajattelemaan liikaa tyylillä "kun muutkin tekee näin niin minäkin teen". Onhan tietenkin olemassa poikkeuksia, mutta rajansa kaikella. Hevosblogimaailmassa kun on hyvin yleistä, että yksi bloggaaja keksii jonkun tosi hyvän uuden idean, esimerkkinä my day- videot tai muut videopostaukset. Aluksi yhden blogin juttu leviääkin, ja kohta kaikissa on videopostauksia. Ei sillä, että en ole itse videopostauksia tehnyt, tai yrittänyt tehdä, mutta tämä olkoon esimerkkinä. Mielestäni blogit ovat parhaimmillaan, kun ne ovat tekijänsä, kirjoittajansa näköisiä. Kun seuraa tietyn henkilön blogia tarpeeksi kauan tuntuu jo kuin tuntisi hänet, vaikka vättämättä ei ole koskaan kyseistä henkilöä tavannut, saati kuullut millainen ääni hänellä on.

Tämän postauksen tarkoituksena oli ehkä vähän avata, mitä ajatuksia minulla blogistani ja itse bloggaamisesta on. Luin vastaavaan aiheeseen liityvän postaukseneräästä toisesta blogista ja halusin kirjottaa itsekkin aiheesta. Joten nyt sitten vaan toivotaan, että tämä kirjoittaminen ei ole vain parin viikon innostus, eikä talvinen kulta-aika jää viimeiseksi! Näillä ajatuksilla jatketaan kesästä nauttimista!

Millä mietteillä luitte tässä blogissa pitkästä aikaa vähän erinlaisempaa postausta?

IKILIIKKUJA | Luukku 21

Tämän joulukalenterin osalat ollaan taas menty aika päin seiniä minun ja Ronjan osalta, kun postauksia vasta kirjoitetaan samana päivänä, jos edes silloinkaan. Nyt ollaan silti tultu siihen tulokseen, että minä teen tämän kalenterin loput luukut. Tämä luukku on blogin ensimmäinen ei-niin hevospainotteinen teksti, jota olen jo kauan halunnut kirjottaa. Törmäsin samankaltaiseen postaukseen toisessa blogissa, josta sain inspiraation krjoittaa tmän, pitkän postauksen elämäntavastani ja harrastuksistani

Olen jo pienestä pitäen ollut aina halukas tekemään kaikkea ja harrastamaan. Heti ensimmäisistä askelista lähtien olen ollut koko ajan juoksemassa ja temmeltämässä pitkin pihoja. Ihan pienenä kävin paljon eri kerhoissa, mutta ihan ensimmäisen oikean harrastukseni aloitin nelivuotiaana, nimittäin joukkuevoimistelun. Treenit olivat tosiaan tuolloin pelkkää leikkimistä kerran viikossa. Mitä isommiksi kasvettiin, sitä "oikeammaksi" treenit tulivat. Joukkue alkoi pikkuhiljaa vuosien kuluessa vakiintua yhdeksi tiiviiksi porukaksi, kun kokoonpano pysyi samana vuodesta toiseen. Joukkue oli kaikille jäsenilleen jo kuin toinen perhe, joka kokoontui aina yhdessä treenaamaan koulun liikuntasaliin. Parasta kaikkien mielestä olivat viikonlopun kisareissut, kun mentiin aina bussilla Etelä-Suomen "isoihin kisoihin".

2015 

Kolmosluokalla voimistelu ei enää riittänyt liikkujahullulle, vaan halusin toisen lajin rinnalle. Aloitin silloin ratsastuksen läheisellä ratsastuskoululla kerta viikkoon, joka tosin ei ollut kovin raskasta liikuntaa vaan enemmänkin hauskaa tekemistä.  Tallilla alettiin myös pikkuhiljaa viettämään aikaa muutenkin kuin vain ratsastustuntejen ajan ja käytiin kavereiden kanssa usein katsomassa isompien tyttöjen tunteja ja vain silittelemässä heppoja.

Ylä-asteen alettua viikkoni oli viimeisen päälle täynnä. 3 kertaa voimistelutreenit, kerran tai kaksi valmennus ja vähintään kerran itsenäisesti ratsastus Sypellä ja siihen päälle vielä joskus muitakin poneja. Viikonloput sitten oltiin kisoissa, joko ratsastus tai voimistelu- parhaillaan molemmissa saman viikonlopun aikana, jos kisat sattuivat olemaan sopivasti lähellä ja eri päivinä. Kun kokeet ja muut kouluhommat alkoivat, pitkän päivän jälkeen usein noin 10-12  aikoihin oli vielä luettava kokeisiin ja tehtävä läksyt. Tämä 2014 syksy ja seuraava kevät olivatkin blogin osalta hyvin hiljaisia, kun aikaa ei vain kerta kaikkiaan riittänyt. Tällä viikko-ohjelmalla mentiin siis koko seiskaluokka. Keväällä tein myös kotona lihaskuntoa, venyttelyitä ja kävin joskus jopa aamuisin ennen kouluun lähtöä kello 7 lenkillä. Seuraava kesä, eli 2015 oli minun ja Sypen menestykkäin kausi, jollon kisattiin ihan tosissaan. Myös voimistelussa, joka tässä välissä vaihtui joukkueen osalta tanssilliseksi voimisteluksi, syys-ja kevätkaudet olivat meidän ponnistuslauta mitalleille, ja saatiin monta mitalia kantaa ylpeinä kaluassa kotiin. Suunnitelmallinen ja rankka treenaaminen alkoi siis tuottaa tulosta, ja kaikkien taidot ja varsinkin kunto oli noussut huomattavasti säännöllisten kestävyystreenien ansioista, joiden jälkeen askeleenkin ottaminen oli rankkaa.


Kuitenkin liika on liikaa ja syksy 2015 koitti, jolloin joka viikonloppu oli Sypen kanssa kisat ja voimistelutreenejä jäi välistä enemmän kuin laki salli, josta koko joukkue kärsi, kun ei ei voitu harjotella tulevaa kisaohjelmaa. Jouduin tekemään päätöksen kahden lajin välillä. Ratsastuksesta ja hevospiireistä kaikkine ihmisineen oli tullut jo niin oleellinen osa elämää, joten 10 vuoden takainen voimistelu-ura jäi pois. Syksyn aikana pariin otteeseen tuli kova into päästä salille treenaamaan kavereiden kanssa ohjelmaa, mutta pahin oli kuitenkin se, kun eksyin katsomaan joukkueeni kisoja ja tajusin, että en ole enää osa tätä. Tyhjyys ja kaipaus kisamatolle oli silloin sanoinkuvailematon.

kotitreenin venyttelyt 2015 ja minä viimeisessä kuvassa koko joukkueen kanssa

Seuraavan syksyn olin pelkästään ratsastuksen kanssa. Silloin ratsastin paljon, ja lähes joka päivä. Pitkästä aikaa minulla oli myös enemmän kuin kerran parissa viikossa mahdollisuus nähdä kavereita muullonkin kuin koulussa ja tallilla. Tammikuussa into päästä tanssimaan oli liian suuri, ja ilmoittauduin Siljan kanssa tanssitunneille Citydancella, aivan eri tanssilajin merkissä. Intohimo tanssia kohtaan pääsi uudelle tasolle tämän tyylin ansiosta. Talven aikana innostuin myös hiihtämään, kun isä sai minut kerran pakotettua ladulle hänen seurakseen. Hiihtämässä käytiin useasti viikossa aina kun en ollut iltaa tallilla niin kauan, kun vain kelit oli kohdallaan. Keväällä lumien sulettua Tanja alkoi pitämään muutamia pien ratsastustunteja, jotka kaikki lähti alkeistasolta. Sain siis juosta Tanjan apuna pari tuntia päivässä noin kolmena päivänä viikossa, joten kunto pysyi hyvin yllä. Nanan astuessa kuvioihin tanssille ei jäänyt enään aikaa, joten se oli harmillisesti lopetettava ennen kuin ehti edes kunnolla alkaa.

Tällä hetkellä siis ratsastan noin 6 päivää viikossa, joskus enemmän joskus vähemmän. Kahdesti viikossa on vähintään valmennukset, ja kahdesti viikossa vähintään autan Tanjaa tuntilaisten kanssa, josta saan vastineeksi myös itse jotain. Ratsastan aina viikonloppusi myös muita takkulan poneja, parhaillaan olen neljässä eri satulassa päivän aikana. Viikolla illat menevät kokeissin lukiessa ja kaiken tämän päällä vielä blogi, jota haluaisin päivittää mahdollisimman usein ja kaverit, jotka vaativat myös aina oman aikansa minun kiireisestä elämästä. Olen myös tosi huono sanomaan ei mihinkään ylimääräiseen hauskalta kuulostavaan tekemiseen, jonka ansiosta olen esimerkiksi isoskoulutuksessa, tehnyt monen monia talkookeikkoja jos jonkinmoisiin pippaloihin, ja jopa eksynyt syksyn aikana aivan eri lajin, nimittäin vikellyksen valmentajakoulutukseen! Saa siis nähdä, milloin alkaa pyörimään vikellysryhmä Takkulassa tätä menoa.

Pohjanpoika vikellysesitys 2015, minulla ja ponilla lajin treenikertoja noin 6, muilla vikeltäjillä 10-vuotta sitten aikaisempi SM-tason vikellys takana... 

Tästä pitkästä tekstistä voi siis päätellä että minä olen ihminen, joka ei vaan voi olla koko aikaa tekemättä mitään, vaan aina on oltava mielummin liikaa tekemistä kuin liian vähän!

Miltä kuulostaa tällainen elämäntapa, pystyisitkö samaistumaan?