KISAHOITAJAN SILMIN | Luukku 17

Joulukalenterin seitsemänteentoista luukkuun olen saanut vierailevan kirjoitajan. Kirjoittajana toimii minun hovihoitaja aka tallipiika Julia. Julia saa nyt ihan vapaat kädet postauksen tekstin ja sisällön suhteen, joten loppupostaus on täysin Julian käsialaa.

Täällä siis Annikan sanojen mukaan tarinoi ikuinen ponienhoitaja. Annikan mukana olen kiertänyt kisoja vuodesta 2014 lähtien taustajoukoissa. Vaikka itsekkin ratsastan, en kuitenkaan ole kisaajatyyppiä. Olen siis päätynyt mutkien kautta hevosenhoitajaksi kaikille jotka apua pyytävät. Varsinkin kesällä kulutan paljon aikaa kisoja kierrellen, ja lähes poikkeuksetta minut näkee aina hevosesta huolehtimassa.

Kisapäivät hevosenhoitajan osalta menevät aina aika lailla saman kaavan mukaan. Aamulla herätyskello soi aina aivan liian aikaisin, josta suunnataan tallille laittamaan hevosta kuntoon samalla kun Annika säätää jotain turhaa. Kun hevonen on suurinpiirtein valmis lastaukseen, tarkistan vielä kerran eilen pakkaamani hevosen varusteet, jotka ratsastaja on jo pariin otteeseen tarkistanut. Kuitenkin syystä tai toisesta joskus tavaraläjästä puuttuu jotain hyvin tärkeää, jota Annika ei ole huomannut.

Kun saadaan hevonen autonperään ja päästään lähtemään, alkaa pitkä matka kuunnellessa Annikan ja hänen isänsä päättömiä juttuja, joille saan aina nauraa vedet silmissä. Kisapaikalle saapuessa otetaan Nana pois kyydistä ja tässä vaiheessa Annika häviää näkyvistä ja jään laittamaan hevosta. Jossain välissä ratsastaja taas ilmestyy paikalle, vaihtaa omat varusteet päälle ja hyppää valmiin hevosen selkään. Otan autolta mukaan kameralaukun, pyhkeen ja vesipullon jos muistan, koska aina radan jälkeen Annika hyppää pois hevosen selästä ja haluaa heti ensimmäisenä vettä, ennen kuin ehtii ajatella muuta.

Toivon mukaan Annika on tajunnut opetella radan tähän vaiheeseen mentäessä, sillä lähtönumerosta riippuen Annika tässä välissä verkkaa Nanaa sileällä ennen radankävelyä. Kun radalle pääsee tutustumaan, otan Nanan hoiviini ja Annika suuntaa radankävelyyn. Kun Annika saa taottua radan päähän, hän tulee hyvällä tuurilla aikataluen vaatiessa suoraa takaisin hevosen luokse, mutta liiankin usein aikaa on liika jäädä suusta kiinni matkanvarrelle ja unohtaa hevonen ja minut.  Onneksi Annika osaa sentään itse tulla oikeaan aikaan takaisin paikalle ja suoriutua verkan puolelle. Ennen verkkaan pääsemistä saan kuulla liian monta kertaa sanat; "Mää en muista! Mikä oli tuon jälkeen? Ai nii se!" Kun Annika pääsee vihdoin radalle, voin hengähtää hetkeksi ennen kuin alan jännittämään tippuuko ratsastaja, tekeekö Nana puput, tippuuko tuhat puomia matkanvarrelle vai meneekö kaikki kerranki hyvin.

Radan jälkeen jään Nanan kanssa omiin oloihimme ja hengailemme ympäriinsä ja Nana pääsee käymään autolla juomassa. Tässä välissä Nana saa taskunpohjalta paljon sokeripaloja, ja jossain vaiheessa päivän kohokohta, nimittäin Annika kävelee ruokien kanssa meidän luo ja saan päivän ensimmäisen "aterian" (makkara tai paahtoleipä) heti aamupalan jälkeen. Jos Annikalla on toinen startti, kerrataan sama uudestaan ennen kuin lähdetään takaisin autolle purkamaan Nana. Yksipäiväisissä kisoissa lähdetään ajelemaan kotiin ja käydään matkanvarrella tai ennen lähtöä syömässä jossain oikeaa ruokaa. Tästä alkaa taas pitkä keskustelu Nanasta ja Annikan ratsastuksesta ei-niin-paljon hevosten kanssa olleen Annikan isän kanssa. Miksi juuri kävi näin radalla eikä toisin, ja mitä Annika oisi voinut tehdä paremmin, jotta isä olisi saanut ylpeänä tyttärelleen sinivalkoisen ruusukkeen, jota hän tuntuu jopa välillä haluavan enemmän kuin ratsastaja.

Jokatapauksessa pitkät ja uuvuttavat kisapäivät ovat silti aina yhtä mukavia, joihin on aina kiva lähteä uudestaan! Millaista oli lukea vähän erillaista postausta, ja muuistakaa ottaa postaus huumorilla! :)
 -Julia

Maastomopot liikennteessä

Sunnuntai aamupäivä meni jälleen minun osalta kisoissa hevosenhoitajan kengissä. 2-tason koulukilpailut järjestivät Ankkurilahden Ratsastajat Tupoksella. Takkulan oma kasvatti Jooseppi pääsi elämänsä ensimmäisiin koulukisoihin, josta selviytyi hyväksytyllä radalla. Poikaa meinasi vähän kaikki pelotttaa radalla, mutta kun suorituksen jälkeen hengailtiin kisa-alueen laitamilla, ainoastaan kottikärryt olivat aluksi ylitsepääsemättömän pelottavat.

Minä ja jooseppi kisa-aluetta katselemassa

Kisoista tallille palailtua varustettiin Siljan kanssa Bonde ja Syppe maastoilua varten. Sain myös tälläkertaa äidin houkuteltua mukaan kameran kanssa, niin vihdoin saan blogiin kuvia maastosta! Alkumatka käveltiin pikkupolkuja, ennen kun pääsimme kunnollisille hiekkareiteille missä pystyttiin jo vähän ravaamaan. Tarkoitus oli päästä hiekkamotuille, jossa olimme käyneet pari kertaa aiemminkin. Löydettiin helposti se meidän pieni hiekkamäki, mitä oltiin ennenkin laukkailtu, mutta lähdettin tällä kertaa etsimään ne oikeat isot hiekkamontut.

Kyllä, tässä menee polku!

Hetki kierreltiin ja kaarreltiin ympäri hiekkapohjaista "monttua" kunnes luulimme näkevämme kunnolliset mäet, mutta ei. Siinä vaiheessa äiti soitteli jo että mihin tulee autolla. Sovittiin sitten kohta, missä ollaan toisten hevosten kanssa käyty viimevuonna, jonka sijainnin luulin tietäväni. Jatkettiin kävelyä muka oikeaan suuntan. Kun oltiin käyty muutamassa paikassa, jotka näyttivät tutulta päädyttiin tielle, jolloin soitin jo reittiohjeet oikealle paikalle. Tässä vaiheessa oltiin Siljan kanssa ja jo ihan pihalla missä oikein olimme ja minne pitäisi mennä. Matka jatkui tien yli, josta vasta kunnon hiekkamäet alkoivat. Olimme siis koko ajan olleet aivan väärällä suunnalla.

 Kun vihdoin ja viimein nähtiin se oikea mäki. Meidän ja mäen välissä oli n.500m heinäpellon heinän mittaista pöpelikköä, jonka keskellä kulki soratie. Kipitettiin sitten soratietä pitkin aika lailla koko "pelto" ympäri, jonka jälkeen vasta huomattiin, että keseltä sitä kulki suora soratie mäelle, jota ei tietenkään aikaisemmin huomattu. Ponit ei ensiksi ollenkaan käsittänyt, miten täällä pystyi olemaan äitin auto puiden vieressä.

 Laukattiin sitten mäki ylös. Ponit, varsinkin Bonde olisi halunnut koko alkumatkan vain laukata täysiä, ja nyt sitten poni pääsi vihdoin laukalle, Syppe laukkasi kiltisti Bonden perässä. Hidastettiin ravin kautta käyntiin ja käveltiin mäki alas. Laukattiin vielä uudestaan mäen päälle ja ponit olivat aivan innossaa, vaikka raskastahan se myös niille oli. Otettiin mäen päällä vielä parit poseerauskuvat jonka jälkeen lähdettiin suunnistamaan takaisin tallille.
 

Kotimatka oli paljon suorempi ja nopeampi kuin tulomatka, vihdoin päästiin menemään niitä minulle tuttuja reittejä. Ravattin enimmäkseen ja laukattiin vielä yksi suora, jonka jälkeen saatiin kävellä taas aika pitkästi ennen kunnon pohjia. Ilmeistä saattaakin jo päätellä, että nämä sunnuntai-illan noin 2-tunnin mittaiset maastot on kyllä tosi mukavaa laatu-aikaa parhaan kaverin ja parhaiden ponien seurassa!