Kevään pintaraapaisusta saikin pientä kuvaa siitä, miten meillä tällä hetkellä menee. Talven treenaaminen on todellakin tuottaut tulosta, eikä kisoista, tai vaikka ihan omasta maneesista tarvitse enää lähteä mieli maassa ja todeta, että kyllä tämä vielä joskus helpottaa. Tottakai edelleenkin sattuu päiviä, kun mikään ei vaan onnistu ja tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Näitä tulee olemaan koko loppu elämän meillä ja kaikilla muillakin. Varsinkin kun ratsuna on astetta herkempi tamma, joka ottaa helposti asiat itseensä ja vetää herneet nenään. Hyvänä esimerkkinä ratsastuskerta, milloin mikään ei onnistunut ja molemmilta meni hermot täysin, eikän seuraavana päivänä Nana antanut tarhasta kiinni. Kuitenkin tähän auttoi pitkä maastolenkki ja porkkanat, jonka jälkeen oltiin taas kavereita. Tyypillinen tamma. Näitä herneet nenään tilanteita on kuitenkin opittu kantapään kautta välttelemään.
Tämä postaus ei kuitenkaan ole pelkkää jaarittelua, joten mennäänpäs aiheeseen. Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu vietettiin jo kolmatta vuotta peräkkäin Torniossa kisaamisen merkeissä. Kaksi vuotta sitten Sypen kanssa minun ensimmäisissä yökisoissa, jossa tipuin sunnuntaina ja viime vuonna minun ja Nanan kisadebyytti, jossa jälleen tipuin sunnuntaina. Vitsailinkin jo kavereille että saas nähdä pitääkö tunnettu sanonta paikkaansa tässä tapauksessa...
Tänä vuonna hypättiin vain sunnuntai, ja luokkina oli 100 ja 110cm. Oltiin normaalisti tuntia ennen luokan alkua paikanpäällä, joten ehdittiin rauhassa katsoa pari rataa ja käydä moikkaamassa kavereita, ennen kuin piti alkaa toimimaan. Tällä kertaa meillä ei ollut valmentajaa mukana, joten jouduin yksin kävelemään radan ja selviytymään verkasta. Ensimmäisessä verkassa Nana oli normaaliin tapaan rauhallinen ja kuunteli hyvin. Päästiin myös ihanne-aikaan verkkaamaan, kun maneesissa oli meidän lisäksi ihan vain pari ratsukkoa. Rata oli lyhyt kahdeksan esteen rata, joka meni aika nopeasti. Oltiin ihan aikataulussa, mutta minua paria edeltävä ratsukko hylättiin, joten pieni hoppu iski. Rata alkoi samassa kiireessä, ja vasta neljännellä esteellä saatiin rytmistä kiinni ja päästiin jatkamaan normaalisti. Hypättiin rata nollilla, vaikka sarjan a-osa ottikin vähän osumaa uhkaavasti. Tämän aikaluokan ruusukesijat kuitenkin meni täysin ohi alkuradan säätämisestä.
Seuraavaa luokkaa ei tarvinut kauan odotella, ja päästiin aika piakkoin verkkaamaan uudestaan. Tällä kertaa tuttuni lupautui auttamaan verkassa, jossa ei tarvinnut ottaa montaa hyppyä. Kympin luokista eteenpäin pitää sääntöjen mukaisesti hypätä kisatakilla, jos erillistä lupaa ei ole annettu. Tästäkin säädettiin, kun oli kuuma päivä ja takilla meinasi tukehtua. Jotku sanoivat että turvaliivi kelpaa takista, mutta laitoin silti varalta takin liivi alle, että ei tule ylinmääräistä sanomista. Kuitenkin nyt jälkikäteen asia varmistettuna olisin saanut mennä pelkällä turvaliivillä, ensikerralla ollaan jälleen viisaampia.
Arvosteluna tässä luokassa oli korotettu uusinta, eli ensin mennään perusrata (8 estettä), ja virheettömät suoritukset pääsevät uusintaan jossa aika ratkaisee. Radalle lähtiessä Nana oli selvästi innoissaan menossa, kun laukka oli heti oikein terävää. Ensimmäiselle esteelle oli vaihtoehtoisesti pitkä tai lyhyt lähestyminen, josta päätin mennä lyhempää. Ponnistuspaikka jäi kahden askeleen välille, josta kauempaa olisi tullut tosi iso hyppy, mutta oltaisi päästy yli ilman puomeja ja no, minä pidätin ja hypättiin läheltä puomin kanssa. Jälleen minun tyhmä moka ensimmäiselle, joka on jo perinne sekin. Puomi ei silti yhtään harmittanut, ainakaan Nana ei joudu hyppäämään kolmatta rataa tälle päivälle. Jatkettiin rataa kuin mitään ei olisi tapahtunut ja hypättiin viimeistä estettä myöten super-rata! Kerrankin voin olla tyytyväinen jopa omaan ratsastukseeni ensimmäistä lukuunottamatta!
Tämä postaus ei kuitenkaan ole pelkkää jaarittelua, joten mennäänpäs aiheeseen. Heinäkuun ensimmäinen viikonloppu vietettiin jo kolmatta vuotta peräkkäin Torniossa kisaamisen merkeissä. Kaksi vuotta sitten Sypen kanssa minun ensimmäisissä yökisoissa, jossa tipuin sunnuntaina ja viime vuonna minun ja Nanan kisadebyytti, jossa jälleen tipuin sunnuntaina. Vitsailinkin jo kavereille että saas nähdä pitääkö tunnettu sanonta paikkaansa tässä tapauksessa...
Tänä vuonna hypättiin vain sunnuntai, ja luokkina oli 100 ja 110cm. Oltiin normaalisti tuntia ennen luokan alkua paikanpäällä, joten ehdittiin rauhassa katsoa pari rataa ja käydä moikkaamassa kavereita, ennen kuin piti alkaa toimimaan. Tällä kertaa meillä ei ollut valmentajaa mukana, joten jouduin yksin kävelemään radan ja selviytymään verkasta. Ensimmäisessä verkassa Nana oli normaaliin tapaan rauhallinen ja kuunteli hyvin. Päästiin myös ihanne-aikaan verkkaamaan, kun maneesissa oli meidän lisäksi ihan vain pari ratsukkoa. Rata oli lyhyt kahdeksan esteen rata, joka meni aika nopeasti. Oltiin ihan aikataulussa, mutta minua paria edeltävä ratsukko hylättiin, joten pieni hoppu iski. Rata alkoi samassa kiireessä, ja vasta neljännellä esteellä saatiin rytmistä kiinni ja päästiin jatkamaan normaalisti. Hypättiin rata nollilla, vaikka sarjan a-osa ottikin vähän osumaa uhkaavasti. Tämän aikaluokan ruusukesijat kuitenkin meni täysin ohi alkuradan säätämisestä.
Seuraavaa luokkaa ei tarvinut kauan odotella, ja päästiin aika piakkoin verkkaamaan uudestaan. Tällä kertaa tuttuni lupautui auttamaan verkassa, jossa ei tarvinnut ottaa montaa hyppyä. Kympin luokista eteenpäin pitää sääntöjen mukaisesti hypätä kisatakilla, jos erillistä lupaa ei ole annettu. Tästäkin säädettiin, kun oli kuuma päivä ja takilla meinasi tukehtua. Jotku sanoivat että turvaliivi kelpaa takista, mutta laitoin silti varalta takin liivi alle, että ei tule ylinmääräistä sanomista. Kuitenkin nyt jälkikäteen asia varmistettuna olisin saanut mennä pelkällä turvaliivillä, ensikerralla ollaan jälleen viisaampia.
Arvosteluna tässä luokassa oli korotettu uusinta, eli ensin mennään perusrata (8 estettä), ja virheettömät suoritukset pääsevät uusintaan jossa aika ratkaisee. Radalle lähtiessä Nana oli selvästi innoissaan menossa, kun laukka oli heti oikein terävää. Ensimmäiselle esteelle oli vaihtoehtoisesti pitkä tai lyhyt lähestyminen, josta päätin mennä lyhempää. Ponnistuspaikka jäi kahden askeleen välille, josta kauempaa olisi tullut tosi iso hyppy, mutta oltaisi päästy yli ilman puomeja ja no, minä pidätin ja hypättiin läheltä puomin kanssa. Jälleen minun tyhmä moka ensimmäiselle, joka on jo perinne sekin. Puomi ei silti yhtään harmittanut, ainakaan Nana ei joudu hyppäämään kolmatta rataa tälle päivälle. Jatkettiin rataa kuin mitään ei olisi tapahtunut ja hypättiin viimeistä estettä myöten super-rata! Kerrankin voin olla tyytyväinen jopa omaan ratsastukseeni ensimmäistä lukuunottamatta!
