MIKSI OMA HEVONEN? | Luukku 5

Vuosi sitten olin siinä tilanteessa, kun kisaponin parhaat vuodet ovat loppuneet, ja olisi aika siirtyä eteen päin. Talli, missä Syppe asuu ja missä olen ollut viimeiset viisi vuotta, on täynnä ratsuja joita voisin lähes joka päivä ratsastaa, ja vielä valita monesta eri vaihtoehdosta, kenellä haluaisin mennä. On laadukasta kouluponia, nuorta koulutusta vailla olevaa ponia, pari kappaletta villiä monitoimiponia, ja vielä yksi suomenhevonen, jolla silloin tällöin voisin ratsastella. Ainut ongelma tässä olikin, sillä yksikään niistä ei soveltuisi minulle tulevaisuuden esteratsuksi. Olin päässyt viimeisten parin vuoden aikana kokeneen esteponin kanssa kisaamisen makuun, ja sillä tiellä halusin yhä edelleen jatkaa.

Paras kisareissu Sypen kanssa, jotka jäivät meidän viimeisiksi estekisoiksi.

 Talven ratsastin edelleen Sypellä treenaten enimmäkseen koulua, kun talvet aina mentiin kentällä maneesin puutteen vuoksi eikä siellä voinut hypätä. Ratsastin myös paljon tallin muita poneja, varsinkin kouluponi Tiltaa ja kuntoloppua Charlottea, joiden kanssa mietittiin jo aika uhkaavasti kauden koulukisoja, ja kouluratsastusura näytti olevan edessä, ellei hevosta löydy. Vaikka kouluratsastustakn paljon treenasin, en silti pystynyt, enkä yhä edelleenkään pysty kuvittelemaan sitä tulevaisuuden "päälajiksi".

Tilta

Charlotte, joka pääsi alkukeväällä ensimmäistä kertaa 2-tason koulukisoihin

Aloin jo viime vuoden alussa katselemaan sivusilmällä kaikkia myynnissä olevia esteratsuja laidasta laitaan ihan vain mielenkiinnosta, vaikka omasta hevosesta ei ollut vielä ollut mitään puhetta, lukuunottamatta niitä tuhansia "äiti mää haluan oman ponin!" keskusteluja. Vuoden aikana katsoin enimmäkseen kokeneita esteponeja, mutta loppuvuoteen mennessä aloin tajuamaan, että ponia minä en voi enää ostaa. Ensiksi en ollut enää mikään kauhean lyhyt, vaikka kyllä iso poni menisi vieläkin ihan helposti kisaponina, ja toiseksi niin pahalta kun se silloin tuntuikaan, ponivuodet vähenivät uhkaavasti. Kisakauden 2015 jälkeen alettiin puhumaan Tanjan kanssa, millaista hevosta minun pitäisi etsiä, vaikka vanhemmilta ei ollut vielä minkäänlaista suostumusta asiaan. Tammikuun jälkeen äiti ja isäkin myöntyivät ajatukseen, ja saatiin etsiä sitä oikeaa hevosta "luvan kanssa". Käytiin alkuvuodesta Tanjan kanssa kokeilemassa monia eri hevosia ja paria poniakin ympäri Suomea, mutta mikään ei oikein ollut minunlainen, paitsi poni, joka todettiin sittemmin koonsa puolesta liian pieneksi ostettavaksi minulle.

Huhtikuussa löydettiin yksi hevonen Seinäjoen lähettyviltä, joka näytti aika lupaavalta. Suunniteltiin reissua hevosta katsomaan, josta en ollut kovin innostunut, sillä joutuisin selviämään siellä ilman yhdenkään ammattilaisen apua, kun Tanja ei päässyt mukaan. Kuitenkin äiti sai minut pakotettua päivän reissulle iskän ja Siljan kanssa, joka lähti muuten henkiseksi tueksi. Hevonen ei ollut ihan parhaimmillaan, jonka näki jo kaukaa tarhasta lihasten puutteesta, eikä ollut paras ratsastettava, mutta tuntui silti niin oikeallle, ja ihmeen kaupalla tuo ruipelo onnistui saamaan minussa jonkun kiinnostuksen ja lupaavan tunteen, jonka ansiosta olin varma että tuo, tuo se on.

Nanan koeratsastus